Landelta kaupunkiin

Ensin aiottu kolme yota Pokharassa venyikin napparasti kahdeksaksi yoksi. Nyt ajateltuna ehka kolme paivaa olisi ollut huono diili ottaen huomioon, etta bussimatkat kestaa noin 7 tuntia mihin tahansa. Se on kylla ihan kasittamatonta, silla Pokharasta Katmanduun on vain 191 kilometria! Siita voitte laskea, milla vauhdilla paikalliset bussit kulkee. Ei silla, etta niiden kannattaisi kulkea yhtaan sen lujempaa niilla aarimmaisen mutkaisilla vuoristoteilla, joissa kaahaa joku kaksi miljoonaa rekkaa vastaan samalla kaistalla.. Paatettiin sen infernaalisen Chitwan-Pokgara -bussimatkan jalkeen vahan luksustella ja otettiin Greenline-bussi Pokharasta Katmanduun. palveluun kuulu eurooppalaisille sopiva jalkatila, vesipullo ja ruoka. Matka kustansi 18 dollaria, toisin kuin Lonely Planet yritti kusettaa.

Ihastuttiin ihan korviamme myoten siihen hotelliin, jossa majailtiin. Respaseta oli tosi avulias ja hauska mies ja yksi monista tyontekijoista oli ihan mahdottoman sympaattinen. Se naytti vahan (tai aika paljonkin) Hessu Hopolta harottavine hampaineen, joten oikean nimen puutteessa me ristittiin heppu Honoksi ja Hontiksi. Joka kerta, kun se tarjoili meille ruokaa, se toivotti meille erittain hyvaa ruokahetkea ja tanaan lahdon hetkella se jai portaille vilkuttamaan ja tihrustamaan melkein itkua. Sanoi viela viimeisina sanoinaan etta "Today you leave. I will be very very sad. You are very nice person." Aww. Vinkiksi vaan, etta Hontilla oli hakusessa eurooppalainen vaimo!

Meinattiin lepakkoluolapainajaisen jalkeen jattaa suosiolla kaupungin sightseeing vahemmalle, mutta vahan toivuttuamme kaytiin kuitenkin tsekkaamassa laheinen Begnas Tal -jarvi ja hieno vesiputous Devi's Falls, joka on kuulemma saanut nimensa jonkun sveitsilaisen innokkaan putoukseen tippujan mukaan. Yllattavan hyvin saatiin tsekattua Pokharan must-see -paikkoja ottaen huomioon etta koko reissun ajan mulla oli suolisto solmussa. Pitkallisen vasytystaistelun jalkeen suostuin raahautumaan paikallisen konitohtorin puheille, joka toteutti pelkoni ja loi purkin kateen ja pyysi palauttamaan pikimmiten. Hyi! Tohtori paikallistikin lopulta moyrivasta mahastani seka bakteeri-infektion etta vittumaisen parasiitin. Kunnon cocktail siis.. Laakkeitakin sain monen varisia. Nyt on parempi olo, mutta ei kannata juhlia ennen kuin laakekuurin lopullinen teho todistautuu todeksi. Jai siis muutamat herkulliset ruuat syomatta ja puputinkin pari paivaa keitettyja kananmunia, katukauppiaan banaaneja ja spagettia pelkalla tomaattikastikkeella. Pikkuisen Valtsun kanakormat kirpaisi sydamesta.

Pokharassa oli ihanaa shoppailla, verrattuna Katmanduun. Katmandun ilmapiiri on hataisempi ja epatoivoisempi kuin Pokharan. Kauppiaat roikkuvat katmandussa suunnilleen lahkeessa, jos aikoo poistua kaupasta ostamatta mitaan. Pokharassa sai aika pitkalti rauhassa katsella ja "no thank you" riitti hyvin pitkalle. Poikkeustapauksen muodostivat aluksi hellyyttavat mutta todellisuudessa todella raivostuttavat tiibetilaismummot, jotka eivat todellakaan aikoneet paastaa mahdollista asiakasta pelkalla katsomisella. Loppureissusta jo pelkka sana "Tibetan handicraft" sai ihon kananlihalle, kun mummoja sai koko ajan vaistella kuin maamiinoja.

Jossakin vaiheessa Pokharan eteerinen ilmapiiri teki tehtavansa ja tama parivaljakko pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa ja kirjoittautui joogakeskukseen, joka sijaitsi korkealla maenrinteessa. Noin parillakymmenella eurolla paastiin paivaksi jooga- ja meditointiopetukseen, saatiin nenanpuhdistuskoulutus, mantranlaulantaoppitunti, majoitus ja herkullista kasvisruokaa (Valtsukin soi!). Paikkaa pyorittavat perheet olivat tosi mukavia ja koko paikassa oli tosi valaistunut ilmapiiri. Reissun seurauksena menetin poikaystavani sielun buddhismille ja nyt huomisaamuna on edessa Valtterin aamumeditaatioharjoitus, jolle mua on tiukasti kielletty nauramasta. Yritan saada teille siita kuvamateriaalia.. Mutta totta puhuen, tuo buddhalaishassakka on aika fiksua juttua! Jotenkin paljon lahempana sita, miten haluan itse ajatella maailmasta. Ehka munkin pitaisi alkaa innostua tuosta meditoimisesta..

Viimeisena iltana tormattiin kaupungilla aivan ihka elaviin SUOMALAISIIN! Ja kuten arvata saattaa, suomalaisuus paistoi tyyppien kasvoista jo kilometrin paahan, vaikkei edes kuultu niiden juttelevan mitaan. Satuttiin samaan ravintolaan, ja paatin pyytaa pariskuntaa treffeille illaksi. Ilta olikin ihan mahtava, ja lopulta Moondancen tyyppien piti ajaa meidat pois sulkeutuvasta ravintolasta. Siihen aikaan illasta Nepal oli jo sahkokatkoksen kourissa, joten luikittiin yhteistuumin kohti hotellia aivan tayspimeita katuja pitkin. Kavi mielessa pari kertaa Lonely Planetin varoittelut Pokharan katujen vaarallisuudesta iltapimean jalkeen. Vaikka kello oli vasta jotain yhdeksan, koko kaupunki oli jo nukkumassa kuten aina sahkokatkoksen jalkeen. Kuitenkin ainoa vaara, jota matkalla kohdattiin oli valtavat pimeyden piilottamat lehmanlantakasat, joita yritimme vaistella intuitiivisesti.

Ai niin, se meidan mahtava riippuliitosuunnitelma meni ihan persiilleen. Ekana paivana siirrettiin lentoa valtavalla tavalla protestoivan vatsan takia ja seuraavina paivina ilma oli suoraan sanottuna anaalista, joten jai sitten lopulta liitelyt liitelematta. Masennuin peruuntumisesta niin totaalisesti, etta hakeuduin ihanaan aromaterapiakokovartalohierontaan rakkaan poikaystavani kanssa. Olo paranikin heti, kunnes kavi ilmi etta Nepalilaiseen kokovartalohierontaan kuuluu myos vatsan ja "rintalihasten" hieronta. Kieltaydyin kohteliaasti kunniasta. Varmaan tasta vittuuntuneena paahiernontaan kuului paljon paan mukilointia ja poskille lapsimista. Lahti ainakin veri kiertamaan!

Vaikka reissu on ollut kerrassaan ihana tahan mennessa muutamista takaiskuista huolimatta, ei mieli ole kuitenkaan ollut koko ajan korkealla. Nain kaukana kotoa tulee helposti koti-ikava ja olen jo suunnitellut lahtevani ihanien kamujen kanssa tanssimaan ja kahville ja juoruamaan ja lenkille ja niin edelleen. Aika tasan kahden viikon ja muutaman paivan kuluttua! Vaikka tiettyja asioita Suomesta kaipaa kauheasti (kuten mahdollisuutta uskaltaa syoda ruokaa), on silti mahtavaa nahda nain erilainen maailma. Vaikka kulttuurishokki oli tiedossa, pitaa se silti jollakin tavalla koko ajan otteessaan. Iltaisin vasyttaa hirveasti ja monet erilaiset tilanteet paivan mittaan aiheuttavat pahaa mielta. Rampoja ja sokeita kerjalaisia on taallakin, vaikkei varmasti ollenkaan niin paljon kuin Intiassa. Ja mita voi sanoa pikkupojalle, joka sanoo "I don't want money, ma'am, I just want a cookie." Vahan valia tuntee itsensa ihan kauheaksi sydamettomaksi hirvioksi, vaikka haluaisi auttaa kaikkia. Jos yhdelle antaa, niin seuraavassa hetkessa on kymmenen roikkumassa lahkeessa. Tuntuu, etta auttaa pitaisi jos toisella on hata, mutta auttaminen taalla on loputon suo, varsinkin kun ei itsellakaan ole juurikaan ylimaaraista rahaa. Ei se valkoisen miehen (tai naisen) taakka mitaan paskapuhetta taida olla..

Elainsuojelu taalla on luonnollisesti myos ihan eri tolalla kuin lansimaissa. Mita voi tehda tilanteessa, kun noin kymmenenvuotias poika nykii kaikilla voimillaan koiraa hihnasta niin, etta sen niskat melkein taittuu? En voinut olla huutamatta siina tilanteessa valiin "Hei!", mutta huudahdus luonnollisesti aiheutti vain kummastuneita katseita. Ei koira taalla ole mikaan arvostettu elain ja jos se on oma, miksei sita saisi raakata? Ja miten mina voin sen koiran asemaa parantaa valittamalla pojalle kielella, jota tama ei edes ymmarra? Ei ole elainkotia minkaan kulman takana, johon nalkiintyneet ja piestyt koirat voisi roudata turvaan, eika rinkkaankaan oikein mahdu noin kolmea miljoonaa kulkukoiraa. Taalla joutuu tilanteisiin, joihin ei osaa suhtautua, paljon useammin kuin Suomessa. Ja se surettaa ja vasyttaa. Ei matkailun ole varmastikaan tarkoitus olla vain riemulomaa ja tatahan tanne tultiin katsomaan: maailman menoa. Mutta se, etta pitaa ummistaa silmansa ja yrittaa unohtaa, se on niin pirun vaikeaa! Ja ehkei pitaisikaan ummistaa silmia, ehka pitaisikin ottaa silta pojalta se koira pois tai ostaa keksi pikkupojalle. Mutta ainakaan mina en osaa.

En kuitenkaan kadu, etta tulin tanne ja haluan joskus viela kayda katsomassa meininkia erilaisissa kehitysmaissa. Todellakin. Mutta se on varma, etta seuraava lomakohde on joku aivoton biitsikohde, jossa saan hyvalla omallatunnolla nauttia hedonistisesta elamantyylistani tuntematta jatkuvaa huonoa omaatuntoa! Sen jalkeen vasta aletaan suunnittelemaan seuraavaa sielunsyvennysoperaatiota.. ehka Namibiaan?

Dhanyabad! Erika